Portugalilainen seurakulttuuri
Kiertäessäni Portugalissa olen kohdannut lukemattoman määrän erilaisia liikuntapaikkoja. Jalkapallo – ja futsalkentät tietysti hallitsevina ympäristöinä. Myös futsalseuroilla on omia halleja ja kenttiä, joissa seuran logot, värit ja ominaispiirteet näkyvät. Urheiluseuroilla on myös omia ajoneuvoja, jotka on totta kai koristeltu seuran logoilla ja tunnuksilla, jopa seuran omien kasvattien kuvilla. Monien hallien ja kenttien yhteydessä tai läheisyydestä löytyy ravintolapalvelut, mikä jo itsessään luo yhteisöllisyyttä alueella. Katupelikulttuuria näkyy edelleen, pelejä pelataan asfalttikentillä, tekonurmilla, rannoilla, beach-futiskentillä sekä kaduilla ja puistoissa.
Itse sytyn kun kohtaan ympäristöjä, joissa voi aistia historiaa ja seurojen kulttuuria. Etenkin hieman rähjäisemmät ja likaisemmat liikuntapaikat tuovat nostalgian väreitä. Vuosituhannen vaihteessa sain itse jalkapallo-oppia Valkeakosken entisessä palloiluhallissa, viileä, hiekkapohjainen halli antoi varmasti eväitä mm. kehon – ja pelivälineen hallintaan sekä kasvatti henkistä vahvuutta.
Miten nykyiset värittömät ja kliiniset liikuntapaikat tukevat taitavien liikkujien kehittämisessä? Entä miten pelaajat kiinnittyvät ympäristöön ja seuroihin näissä olosuhteissa? Miten urheiluseurat pystyvät kehittämään uskottavaa ja pitkäjänteistä toimintakulttuuria sekä omaa brändiään kun ympärillä on vain harmaita muovipleksejä? Mielestäni alueen ja seuran historiaa, sen toimihenkilöitä, urheilijoita ja ympäristöjä pitäisi kunnioittaa ja tuoda rohkeasti esille.
Yksi kertakäyttökulttuurin esimerkki on kymmenillä miljoonilla euroilla ympäri Suomea (ja maailmaa) nousevat persoonattomat ”Padellaatikot”. Hyvä jos se saa ihmiset liikkumaan, mutta unohtamattomia tarinoita tai syvempää kulttuuria se tuskin synnyttää.
Onneksi poikkeuksia perinteisimmistä ympäristöistä Suomessakin on. Auttaisiko kehittynyt seurakulttuuri ratkaisemaan jopa liikkumattomuuden ongelmia? Ei välttämättä, mutta ehkä joitakin sosiaalisia haasteita se voisi selättää.
”Jos meillä olisi samanlaiset harjoitusolosuhteet kuin teillä Suomessa, niin meiltä ei tulisi yhtäkään huippujuoksijaa”. Näin totesi, Aki Hintsan Voittamisen Anatomia kirjassa, etiopialainen entinen juoksijasuuruus Haile Gebreselassie.
Futsalin erityispiirteet
Mennään vielä hetkeksi Portugalilaisen futsalin kilpailutoiminnan erityispiirteisiin. Yksi merkittävä tekijä on, että futsal on täysin oma lajinsa, kuten jalkapallo, koripallo tai vaikkapa uinti. Suomessa futsalin miesten ja naisten pääsarjoissa ja jopa jotkut maajoukkueympyröissä olevat pelaajat pelaavat myös jalkapalloa. Minkälaisen viestin tämä antaa? Voidaanko futsalia pitää uskottavana jos edes liigapelaajat eivät panosta lajiin ympärivuotisesti?
Portugalissa ja Espanjassa voi harrastaa jalkapalloa ja futsalia vain silloin, jos seurassa on molemmat lajit edustettuna. Eli lajivalinta on jalkapallon ja futsalin välillä tehtävä jo lapsena. Tämän mahdollistaa ympärivuotinen toiminta, lyhyet etäisyydet sekä kilpailutoimintaan osallistuvien joukkueiden runsas määrä.
Portugalilaisen valmennuksen erityispiirteitä
Minkälaista on sitten Portugalilainen valmennuskulttuuri?
Esitin tämän kysymyksen Benfican edustusjoukkueen valmennustiimissä työskentelevälle Estevao Cordovilille, jolta sain arvokasta tietoa aiheesta. Futsalvalmennuskulttuuri on saanut voimakkaasti vaikutteita, ehkä hieman yllättäen perinteisestä rullakiekkoilusta. Lajilla on täällä pitkä historia ja Portugali on lajin yksi menestyksekkäimmistä maista. Rullakiekkoilu kuuluu myös suurseurojen lajivalikoimaan. Niin kuin futsaliakin, lajia pelataan kovalla alustalla, 5vs5 pelimuodolla kahteen maaliin. Rullakiekkoilusta on siirtynyt futsaliin taktista osaamista ja harjoituksien organisointiin liittyviä rakenteita. Mainittakoon, että Espanjassa taas, futsal on saanut vetoapua koripallosta, esimerkiksi erikoistilannepelaamisen osalta, jossa sillä on pitkät perinteet.
Toinen portugalilaiseen jalkapallo-ja futsalvalmennuskulttuuriin vaikuttanut tekijä on ollut Porton yliopistossa pitkän työuran tehneen professori Vitor Fraden taktisen periodisaation malli, johon on aikoinaan uppoutunut mm. Jose Mourinho ja lukuisia muita jalkapallovalmentajia.
Portugalilainen valmentaja
Yksi mielenkiintoinen tekijä Portugalilaisessa valmennuskulttuurissa on kielitaito sekä vuorovaikutusosaaminen. Portugeesit ymmärtävät Englantia, Espanjaa ja tietysti Portugalia. Tämä avaa portugalilaisten ovet valtaville markkina-alueille Brasiliaan ja Espanjaan uusien ideoiden, metodien, koulutusten ja harjoitteiden maailmaan. Cordovil mainitsee, että portugalilaiset valmentajat voivat oppia paljon myös englanninkielisestä materiaalista ja oppimishalua oman kokemukseni perusteella heiltä löytyy.
Intohimo ja sitoutuminen valmennustoimintaa kohtaan on korkealla tasolla. Valmentaminen perustuu pitkälti vapaa-ehtoisuuteen. Valmentajat näyttävät tunteensa avoimesti, myös turhautumisensa. Valmentaja halaamassa ja suukottelemassa pelaajaa kesken otteluiden ei ole mitenkään poikkeuksellinen näky.
Aiemmin olen täällä kokemaani valmentajakeskeistä toimintatapaa kritisoinut , mutta siinä on omat hyvät puolensa ja tuloksia se näyttäisi tuottavan. Valmentaja ja valmennustiimi on auktoriteetti, jota kunnioitetaan ja työtä tehdään arjessa kovalla asenteella ilman valittamista. Junioreissa oheisharjoitteluun, systemaattisiin warm upeihin, loikkaharjoitteluun sekä voima-ja nopeusharjoittelun progressioihin ei kiinnitetä niin paljon huomiota (poikkeuksia on) vaan peli ja sen opettaminen on keskiössä.
Ympäristöissä joissa olen ollut, en ole havainnut “guided discovery” toimintamallia, eli pelaajien aktivoimista ja opettamista kysymyksien avulla. Ollaanko Suomessa jopa liikaa painotettu urheilijakeskeistä toimintatapaa jo valmiiksi hyvin individualistissa yhteiskunnassa? Säästetäänkö valmentajakeskeisellä tyylillä aikaa ja onko se tehokkaampaa pelaajien suorituskyvyn ja pelin opettamisen näkökulmasta? Tähän ei varmasti ole yksiselitteistä vastausta, sillä ympäristö missä toimitaan vaikuttavat käyttäytymismalleihin.
Uskon, että voimme oppia toisiltamme ja erilaisista kulttuureista huomattavan paljon. Jäämme helposti kapeaan näkökantaan valmennuskulttuureissamme ja koulutuksissamme. Yhtä oikeaa tapaa valmentaa tai pelata peliä ei ole olemassa. Tärkeää on, sillä hetkellä löytää optimaalisin tapa käytettävissä olevien resurssien ja ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien puitteissa, tutkia peliä, ajatella luovasti ja olla valmis oppimaan päivittäin.
Näihin sanoihin. Hyvää kevään jatkoa!